Kolmen helmen joet -hanke on päättynyt. Hankkeen koordinaattorina haluan kiittää kaikkia tavoitteiden puolesta työtä tehneitä, erityisesti hankkeen seuranta- ja asiantuntijaryhmän jäseniä, kouluja ja paikallisia asukkaita, jotka ovat osallistuneet hankkeeseen. Myös toimittajille on annettava kiitosta siitä, että he ovat tuoneet raakut suuren yleisön tietoisuuteen. Kiitos myös konsulteille, jotka ovat tehneet suuren työn, ja tietenkin rahoittajille, kunnille sekä Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahastolle.

Hankkeen aikana on tehty ympäristökasvatusta, inventointeja ja tutkimuksia. Päätuotokset ovat Turkimusojan, Ruonanjoen ja Pinsiön-Matalusjoen ja niiden valuma-alueiden kunnostussuunnitelmat. Kunnostussuunnitelmat toimivat ohjenuorana ja strategisina koko uoman ja valuma-alueen kattavina dokumentteina. Niiden ei ole tarkoitus olla kiveen kirjoitettuja, vaan niitä tulee jatkuvasti päivittää tilanteiden ja ympäristön muuttuessa. Luonnolliset jokiympäristöt ovat jatkuvassa muutoksen tilassa ja myös raakut liikkuvat paikasta toiseen. Ensimmäiset kunnostustoimenpiteet tulevat vaikuttamaan niitä seuraaviin toimenpiteisiin eikä kaikkia toimenpiteitä luultavasti edes tarvita. Esimerkiksi Pinsiön-Matalusjoella kunnostustoimenpiteiden tavoitteiden onnistuminen riippuu ensisijaisesti veden määrän lisäämisestä.

Kunnostussuunnitelmien pohjaksi laadittiin aluksi inventoinnit. Niiden perusteella, tiedämme nyt, mikä tilanne on ja mitä tulisi tehdä. Valuma-alueilla on kolme suurta kuormitusta aiheuttavaa tekijää: maatalous, metsätalous ja asutus. Vaikka maatalouden käytäntöjä on parannettu, se on yhä eniten kuormittava sektori. Tarvitsemme viljelijöille tilakohtaista neuvontaa, miten he voivat osaltaan edistää vesiensuojelua ja samalla parantaa kilpailukykyään. Suomi tarvitsee vilja-aittojaan, mutta se tarvitsee myös puhtaat vesistöt ja toimivat ekosysteemit. Vanhanaikaisen vastakkainasettelun ajan on jo korkea aika olla mennyttä. Sama pätee metsiin, rakentamiseen, liikenteeseen ja asutukseen. Meillä kyllä riittää osaamista, jotta voimme käsitellä metsiämme sekä rakentaa tiemme ja talomme niin, etteivät ekosysteemit vaarannu. Raakkualueilla on aina vältettävä erityisesti hienon kiintoaineksen ja ravinteiden huuhtoutumista vesistöön.

Vaikka parannettavaa aina löytyy, on paikallisille asukkaille myös annettava kehuja! Monet Turkimusojan, Ruonanjoen ja Pinsiön-Matalusjoen valuma-alueiden asukkaat ovat vapaaehtoisesti uusineet jätevesijärjestelmiään. Osa metsänomistajista on tehnyt toimenpiteensä routa-aikaan ja osa on suojellut metsiään. Viljelijät ovat perustaneet suojakaistoja. Asukkaat selvästi kantavat huolta lähiympäristönsä tilasta, mutta ymmärrettävästi eivät halua taakakseen kohtuuttomia kustannuksia. Ei ole sattumaa, että juuri näillä kolmella joella sijaitsevat Etelä-Suomen ainoat jäljellä olevat lisääntyvät raakkupopulaatiot, kun muualta ne ovat hävinneet. Joet ovat säilyneet suurilta osin luonnontilaisina. Hankkeen aikana näitä Pirkanmaan helmiä on käynyt ihmettelemässä kymmenittäin vesiasiantuntijoita. Hämeenkyrö, Ylöjärvi ja Nokia ovat syystäkin ylpeitä joistaan. Etelä-Suomen puhtaimmat joet ovat oiva mainos kunnille. Kunnia kuuluu kuitenkin näiden helmien vartioille, eli paikallisille asukkaille.

Kolmen helmen joet -hankkeen koordinaattorina minulla on ollut ilo olla mukana tämän erittäin harvinaisen lajin suojelussa. Uskon, että onnistuessaan hanke tuo mukanaan kauaskantoisia höytyjä koko Suomelle. Koska raakku on erittäin uhanalainen, ovat nämä viimeiset elinkykyiset kannat äärimmäisen arvokkaita. Vesistöjä kunnostetaan kovaa vauhtia ympäri Suomen ja pintavesien tila on parantunut huomattavasti viime vuosikymmeninä. Kun tulevaisuudessa vaelluskalat saadaan palautettua jokiin ja valuma-alueilta tulevaa kuormitusta vähennettyä, on raakku mahdollista palauttaa suurimpaan osaan Suomea. Mutta tämä onnistuu vain ja ainoastaan mikäli geneettistä materiaalia on silloin vielä saatavilla. Lapin raakut eivät välttämättä pärjää Etelä-Suomessa. Kuten taiteilija Osmo Rauhala minulle sanoi, Pinsiön-Matalusjoen raakut ovat ”haponkestäviä”. Nämä ”haponkestävät” raakut tulevat olemaan erittäin arvokkaita, kun raakkuja myöhemmin kasvatetaan laboratoriossa istuttamista varten.

Ja kerrataan lopuksi vielä se, miksi on hyvä, että raakkuja yleensäkin on olemassa (jokaisen lajin itseisarvoa lukuun ottamatta). Mitä väliä sillä on vaikka ne kuolisivat sukupuuttoon? Raakku saa ravintonsa suodattamalla vettä. Yksi raakku suodattaa päivässä 50 litraa vettä. Se on luonnollinen biologinen jokivedenpuhdistamo. Joet laskevat järviin ja edelleen mereen. Etköhän vain sinäkin mieluummin asuisi puhtaan vesistön äärellä, jossa sinilevistä ei tarvitse murehtia, lapset voivat huoletta uida ja isäntä kalastaa taimenia? Siinä on pohjimmaltaan se syy, miksi me tätä työtä teemme.

Hämeenkyrössä 22.1.2018

Ulla Helimo